YLE:n Urheilustudiossa tehdään välillä rimanalituksia.
Pahin sellainen nähtiin viime sunnuntaina. YLE julkaisi some-videon, jonka huumorin tasosta voisi kuvitella, että kyse olisi puberteetti-ikäisten älynväläyksistä, YLE:n kohuvideossa puhutaan asioista, joita Urheilustudion porukka on tunkenut hanuriinsa. Videossa narutetaan ”suosikkijuontaja” Riku Salmista.
Sosiaalisessa mediassa ala-arvoisesta videosta on tykätty. Mutta negatiivista palautetta on tullut hyvin paljon. On ymmärrettävää, että moisen rimanalituksen rahoittaminen verotuloilla ottaa monia päähän.
Kalle Palander sai viime talvena YLE:n tiimistä lähtöpassit Gämblers Cast -ohjelman kielenkäytöstään. Hän puhui strap onista.
YLE:n Urheilustudion juontajat välttivät potkut viime kevään yt-neuvotteluissa. Monien mielestä yt-neuvottelut voisi suorittaa uudestaan ja antaa näille kaikille kenkää.
Hyvä kysymys on, tarvitseeko verorahoitteisen yhtiön lähettää urheilua, joka kuitenkin on kaupallinen tuote. Ala-arvoisia videoita voi kuka tahansa puberteetti-ikäinen teini lähetellä somessakin.
Kasinot
Yleisradion rooli ja vastuu herättävät kysymyksiä
Yleisradio on verovaroin rahoitettu mediayhtiö, jonka tehtävänä on tuottaa sisältöä mahdollisimman laajalle yleisölle. Tähän vastuuseen kuuluu myös harkinta siitä, millaista huumoria ja viihdettä julkisen palvelun nimissä tarjotaan. Kun sisältö herättää laajaa paheksuntaa, keskustelu ei koske vain yksittäistä videota, vaan koko toimintakulttuuria sen taustalla.
Urheiluun liittyvä sisältö on perinteisesti mielletty asialliseksi, analysoivaksi ja informatiiviseksi. Siksi rajojen venyttäminen juuri urheilun puolella tuntuu monista erityisen ongelmalliselta.
Huumorin taso jakaa mielipiteitä
YLE:n Urheilustudio on vuosien varrella pyrkinyt keventämään ilmettään ja lähestymään yleisöä rennommalla otteella. Kaikki kokeilut eivät kuitenkaan osu maaliin. Viimeisin kohuvideo ylitti monien mielestä rajan, jossa huumori muuttuu mauttomaksi.
Riku Salmisen ympärille rakennettu naljailu ei ollut monen katsojan mielestä harmitonta itseironiaa, vaan lapsellista sisäpiirihuumoria, joka ei avaudu suurelle yleisölle. Kun sisältö ei toimi ilman kontekstia tai loukkaa osaa katsojista, herää kysymys, kenelle sitä oikeastaan tehdään.
Kaksoisstandardit herättävät ärtymystä
Moni on nostanut esiin ristiriidan YLE:n linjassa. Kun Kalle Palander sai lähtöpassit kielenkäytöstään Gämblers Cast -ohjelmassa, odotukset tasapuolisesta kohtelusta kasvoivat. Nyt nähty video saa osan yleisöstä kokemaan, että samanlaisia mittareita ei käytetä kaikille.
Tämä ruokkii käsitystä siitä, että YLE:n sisällä sallitaan tietyille kasvoille enemmän kuin toisille. Verorahoitteisessa yhtiössä tällainen vaikutelma on omiaan heikentämään luottamusta.
Tarvitaanko urheilua verorahoilla?
Keskustelu laajenee nopeasti peruskysymykseen: mikä on julkisen palvelun tehtävä urheilun kohdalla. Urheilu on pitkälti kaupallistunut, ja monet kokevat, että markkinaehtoiset toimijat pystyvät hoitamaan viihteellisen puolen paremmin ja ilman veronmaksajien rahoja.
Kun sisältö lähenee tasoa, jota kuka tahansa voi tuottaa sosiaaliseen mediaan, julkisen palvelun erityisasema hämärtyy. Silloin katsojat alkavat kysyä, miksi tätä rahoitetaan pakollisella maksulla.
Luottamus syntyy harkinnasta
Yleisradio ei ole velvollinen miellyttämään kaikkia, mutta sen on kannettava vastuuta tekemisistään. Urheilustudion uskottavuus ei synny shokkihuumorista, vaan asiantuntemuksesta, näkemyksistä ja kyvystä käsitellä urheilua monipuolisesti.
Kun rajat ylitetään, reaktiot ovat väistämättömiä. Nyt nähty kohu osoittaa, että osa yleisöstä kokee YLE:n kadottaneen kompassinsa. Luottamuksen palauttaminen vaatii enemmän kuin yksittäisen videon poistamisen. Onnipotin tuomio: Se vaatii linjan kirkastamista.